Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen: dialogiosaamisen pohdintaa opetusharjoittelua varten, miksi, miten, millaisen ryhmän kanssa?  Etä3 /foorumi B /OOJ

 

Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus ottaa itsessään erilaisia puolia käyttöön, vaikka tietty tapa toimia onkin yleensä luontaisin (Oy Integro Finland Ab).
Pohdin tänään nyt sitä, että joitain ihmisiä on vain todella vaikea ymmärtää, miksi yhteistyöni ja viestini eivät aina suju toivotulla tavalla?

Nämä asiat herättävät silloin tällöin itseni, työssä ja tavallisissa kanssa käymisessä arjessa.

Työelämässä ja varsinkin ammatillisessa koulutuksessa painottuvat hyvät vuorovaikutus-dialogiosaamistaidot opettajien, vanhempien, opettajan, muiden sidosryhmien ja oppilaanvälillä. Vuorovaikutuksella ja käyttäytymisellä rakennamme sitä luottamusta, jolle tärkeä luottamuksellinen yhteistyömme oppilaiden ja muiden sidosryhmien kanssa pääsääntöisesti perustuu. Tässä  opetustyössä kohtaamme päivittäin erilaisia ihmisiä: nuoria ja aikuisia, eikä vuorovaikutus ja luottamuksen rakentaminen aina ole meille kaikille helppoa.
Kysynkin itseltäni; miksi ihmisten erilaisuus on haaste myös vielä minullekin?  Mietin tämän erilaisuuden haasteen herättämää tunnetta itsessäni ja väitän, että opetuksessamme esillä oleva ihmisten välinen symmetria ja dialogiset vuorovaikutusmallit tarjoavat esimerkkejä siitä, miten erilaisuuden haasteen kanssa voidaan selviytyä.

Viime jaksojen aikana Hamk:an koulutuksessa opimme tunnistamaan erilaiset omat käyttäytymistyylit, kokemuksen niihin aivoituksillaan tuomat harhaiset lisät ja mikä parasta; mukauttamaan tarvittaessa omaa vuorovaikutustapaamme, jotta yhteistyö toimisi parhaalla mahdollisella tavalla. Oman ja muiden käyttäytymistyylit tunnistamalla ja huomioimalla yhteistyökuviot sujuvat varmaan tehokkaammin ja viestit myös menevät paremmin perille J.

 

Minä muutan opetusharjoittelussa ajatus- ja toimintaani tämän asian oivallettuani nyt siihen suuntaan, että perinteisen kouluissa tapahtuvan kasvatuksellisen perusopettamisen lisäksi, lisään dialogisten mallien opettamisen  painottamisen tulevaisuudessa, tämä vahvistaisi erityisesti nuorten luontaisia eettisiä ja vuorovaikutuksellisia periaatteita. Myöskin tämä voisi auttaa pidemmässä juoksussa kehittämään positiivista, muttei tietenkään kritiikitöntä asennetta kuten inhimillisyyttä nopeasti muuttuvaan kulttuuriimme erilaisuutta kohtaan.

Ihmisten erilaisuus sekä yksilöllisessä että kulttuurisessa mielessä on toki arvokasta, jotakin sellaista, joka tulee aina säilyttää, jota tulee vaalia ja joka kukoistaessaan suo antinsa paremmalle ihmiselämälle ja inhimillisille saavutuksille.

Tällainen taustaoletus, sulkee tietenkin pois yhden ilmeisen tavan tulkita ihmisten erilaisuuden asettamaa haastetta: sen, jossa sitä pidetään esteenä hyvälle elämälle tai inhimilliselle edistykselle, esteenä, joka olisi ylitettävä jollain tavoin vähentämällä ihmisten erilaisuutta. Oikeutus, suvaitsevaisuus, ymmärtäminen ei yksin mielestäni enää riitä, sillä ne eivät riitä tuomaan erilaisuuteen mitään positiivista lisäarvoa. Pienikin vastaantulo-loikkaaminen yrittäessämme tavoitella ymmärrystä toisesta, pyrkimys tulkita erilaisuutta sinänsä, muokkaa olennaisesti omaa näkökulmaamme, joka ei ole siten olekaan ikuisesti loppuelämäksi määrätty.

Tässä toteutan opetusharjoittelussani aistikokemuksen kokonaisvaltaista dialogia:  katseen, kosketuksen, äänensävyn, tuoksun, musiikin ja havainnollisen kuuntelemisen taidoilla. (Toivakka, S. & Maasola, M. 2011. Itsetunto kohdalleen! Harjoituksia itsetuntemuksen ja vuorovaikutustaitojen oppimiseen: Vuorovaikutustaitoja oppimassa, s. 29.-32 ja harjoitus nro 70. syväkuuntelu. Jyväskylä:PS-kustannus.)

Vähemmistöryhmille sallimme oikeutuksen enemmistön mielestä eriskummallisiin uskomuksiin ja tapoihin, joita suvaitaan, jos ne todetaan harmittomiksi – vaikka enemmistö pitäisikin niitä väärinä omiin uskomuksiinsa nähden. Kun enemmistö on varma omien uskomustensa ylivertaisuudesta, ei näiden vähemmistöryhmien olemassaolosta ja heidän oudoista uskomuksistaan katsota olevan sinänsä mitään varaa. Niiden suvaitsemista pidetään meidän kaikkien moraalisena velvollisuutena, jonka täyttäminen vahvistaa edelleen aina vaan lisää enemmistön tunnetta moraalisesta ylivertaisuudestaan. Tämänkaltainen suvaitsevaisuus ei tosiaankaan edistä molemminpuolista dialogista vuorovaikutusta, erilaisuuden arvostusta ja kunnioitusta, erilaisuudesta rikastumisesta puhumattakaan. L

Jotain kuitenkin voi pitää haasteena silloin, kun on vakuuttunut siitä, että päämäärä on tavoiteltava, vaikka samalla kohdataankin matkalla huomattavia esteitä. Meidän on siis pyrittävä hyppäämään näiden esteiden ylitse, jos haluamme ymmärtää ja kohdata sen haasteen, jonka asettaa halu elää ihmisten erilaisuuden keskellä antaen itsestään, jopa saada hyötyä siitä rikkautena itselleen ja vaalia sitä kuin omaansa.

Moninaisuuden kohtaamiseen pitää aina myös liittää myönteinen asenne inhimillistä erilaisuutta kohtaan. Tarvitaan tätä tietoista vaikuttamista, jotta voidaan kehittää mielenlaatua, joka arvostaa erilaisuutta, eikä pidä sitä vaarana tai pelkkänä erikoisuutena.

Itse asiassa minulla onkin nyt tähän enemmän kuin pelkkä suunnitelma: me olemme koulussa saaneet vihiä siitä, mitä tehdä ja mihin keskittää kasvatukselliset ponnistuksemme. Minunkin tulee näitä oppeja hyödyntämällä, kehittää ja suojella erilaisen  nuoren, - aikuisen oppijan luontaisia vuorovaikutteisia kykyjä, joihin kuuluu tarve ja into ymmärtää oppimaansa sekä tahto nähdä ja toimia oman ymmärtämisen mukaisesti.

Näissä tulevissa kaksisuuntaisissa dialogisissa, kyvyissä on meidän mahdollisuus ja tuleva toimintamalli  ihmisten erilaisuuden haasteen kohtaamiseen. Tämä ei ole lainkaan helppo tehtävä tänä aikana jolloin media, Internetti ja vain sen välttämättömyyden opettava peruskoulutus sekä markkinointipainotteinen kulutuskulttuuri kilpailevat oppilaiden huomiosta välittäen samalla hyvin pinnallisen ja vaivattoman ihmismielen mallia.

Dialogiaosaaminen on opetusharjoittelussani vahvana yhteistyöhankkeena. Opitaan että, vaikka oppilas ja opettaja esittävät erilaisia nopeasti keskenään vaihtuvia rooleja luokassa, heillä olisi yhteinen intressi: varmistaa, että toinen on ottanut vastaan vuorovaikutuksen.  (Toivakka, S. & Maasola, M. 2011. Vuorovaikutustaitoja oppimassa, s. 37.-38.)

Kohtaamiskykyisyys on siis tilannesidonnainen ja kehitettävissä oleva ominaisuus. Jaetun tavoitteen saavuttaminen vaatii siis ponnistuksia sekä puhujalta että kuulijalta. Edellisen on varmistettava, että hänet on ymmärretty, ja jälkimmäisen on varmistettava ymmärryksensä. Vuorovaikutuksen tarkoituksena on tehdä itsensä ymmärretyksi ja velvollisuus ymmärtää. ( Jarkko, tämä ei siis tarkoita Savolaisten puhetta :)

Monissa erityistilanteissa velvollisuudet kohdella ja oikeudet ymmärtää toista eivät vain jakaudu tasaisesti – esimerkiksi yhteistyöasetelmissa vanhempi–lapsi, opettaja–oppilas tai asiantuntija–maallikko, politiikko-?

 

Viriketehtävä 2.
Luomme ensivaikutelman ihmisestä nopeasti jo ensimmäisten 90 sekunnin aikana.

Vaikutelmalla on taipumusta jäädä voimaan pysyvästi.
Muodostammeko näitä käsityksiä toisesta vähäisen tiedonperusteella ja perusteettomasti?  Annoinko ensivaikutelman pettää itseäni?
 

Uskoakseni aika moni ihminen (niin kuin minäkin) on päätynyt pohtimaan sitä miten oppia erottamaan toisistaan ne ihmiset, joiden kanssa kannattaa tehdä yhteistyötä ja joiden kanssa ei, jotka ovat luotettavia ja jotka eivät, joita kannattaa päästää lähelleen ja joita ei. Kuinka pitkälle esimerkiksi ensivaikutelmiin voi luottaa?
Oi, voi, tämäpä taas sattui sopivasti minun viikkoon!  Oli uusien kurssilaisen aloitusviikko. Minä tapasin useita henkilöitä, jotka muistuttivat minua jostakin aiemmin tuntemastani henkilöstä.

Ensivaikutelma heistä muuttui koko ajan viikon edistyttyä... miellyttävämmäksi, paremmaksi. Annoin siis luvan kertoa itselleni, että minun pitää oppia tuntemaan paremmin heitä, ennenkuin luotan omaan kokemukseni luomaan mielikuvaani! Ensivaikutelmamme kumpuavat muun muassa kokemuksistamme ja ympäristöstä, jossa elämme.
Ensivaikutelman vaikutelma!

Ensitapaamisessa meillä olisi puolitoista minuuttia aikaa tehdä ensivaikutelma. Siinä on aika hyvin aikaa, vai onko sittenkään? Uusimpien tutkimusten mukaan ensivaikutelman tekemiseen ei tarvita kuin sekunnin 40:s osa. Huikean lyhyt aika!

Eikä siinä vielä kaikki. Tutkimuksen mukaan tässä ajassa syntynyt ensivaikutelma on oikea yli 80% tapauksista. Hämmästyttävää, ajassa jossa emme ehdi sanomaan mitään tai esittelemään ansioluetteloamme, jolloin vain kehomme puhuvat, meistä muodostuu mitä todennäköisimmin totuudenmukainen ensivaikutelma.Tämä on jälleen kerran hyvä osoitus siitä, miten tärkeää ensivaikutelma on sosiaalisissa tilanteissa.

Me emme ole siis avuttomia kuitenkaan oman alitajuntamme edessä, vaan voimme tietoisesti vaikuttaa siihen millä tavalla me teemme päätelmiä toisista ihmisistä.

Ehdotankin jokaisen itsensä haastamista esim. tutustumalla vähemmistöjen- tai maahanmuuttajien edustajiin ja heidän kulttuuriinsa. Vielä laajentaisin tätäkin ja kehottaisin meitä kaikkia tutustumaan kaikenlaisiin, erityyppisiin ihmisiin, joiden kanssa et tyypillisesti viettäisi aikaasi ja tarkkailemaan itseäsi miten ja millä perusteella arvioit muita.

 

Oppimisyhteisö-opetusharjoittelun kokeilusuunnitelma ja toteutuksen  reklektio.

Sanallisia puheviestintätaitoja kartoituksen tukena ryhmäkeskustelujen muodossa.

 

Viikolla 40 (30.9.-4-10.2013) minulle avautuikin oiva tilaisuus siihen, koska Vaihtoehtoisessa ammattikoulussa järjestettiin kolmellekymmenelle hengelle kartoitusviikko. Näistä jatkoon valittaneen 7.10 alkavalle “ tekemällä oppien” Cateringlinjalle 18 henkilöä.
 

Vaihtoehtoisessa ammatti- ja oppisopimuskoulussa Sovinto ry:ssä olin jo parisen viikkoa suunnittellut uusien kokki-tarjoilijaoppilaiden kartoittamiseksi erilaisia koordinaatiotestejä mm. suullisen ohjeen noudattamista ja kirjallista tehtäväksiantoa (appelsiinin kuoriminen veitsellä). Sanaselityspelejä, aistikanavatestejä, elintarviketuntemusta (viljat ja juurekset), ohjeen mukaista toimintaa (servettien taittoa) lukuseulaa ym. tehtäviä, sisältäen lopuksi kaikille pitämäni ½ unnin mittaisen ryhmämuotoisen vuorovaikuus-keskustelutehtävän, jossa osallistujia olisi n. 3-4 henkeä per ryhmä.

Opiskelijat saivat erityyppisia ravitsemisalaa kehittäviä, laaja-alaisia pohdintatehtäviä työstettävikseen, tässä hetken aikaa kuuntelijana oli Hamk Aokk Ym13 kollegaopiskelija Margit Viveca Heimo. Kiitos kovasti Margitille siitä loistavasta ideasta, että esitän tämän nyt teille blogissani ja vastauksessani. Kysymyksiä olin muokannut niin, että koulutukseen hakeutuva osaa niihin osallistua pienemmilläkin tiedoilla, jos hänellä perusteet on alalle ja motivaatiota on riittävästi.

Kysymykset keskusteluille koskettivat seuraavanlaisia asioita ja niissä haettiin yhdessä pohdittaviksi esimerkiksi ravitsemisalalla esiintyvien tehtävien hyviä ja huonoja puolia tai toisessa kysymyksessä  perushygienia- ja puhdistustehtäviä alalla. 

Oppilasehdoikkailla oli kartoitusviikolla aikaa (ohjeistuksen mukaisesi) kaikenkaikkiaan 30min/ryhmä ja siitä n. 15 min keskusteluun ja odotin heiltä sitten yhteistä yhteenvetoa lopuksi paperiversiona.
 

He olivat vielä varsin vieraita toisilleen, mutta yhteinen ammattisanasto/ kieli toi heidät lähemmäksi toisiaan. Keskustelun aitous, loistavan monipuolinen elekieli ja heidän korkea motivaationsa olla mukana ja jakamassa/antamassa tietoaan toisille olikin innostavaa kuultavaa. (R.kauppila, Vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot, s. 33-39.) Maahanmuuttajataustaiset toivat rohkeasti vastauksiin myöskin hyvin oman kulttuurinsa antia.

Lopuksi keskustelimme  kouluttajan johdollani yhdessä miten vuorovaikutus tässä oikein syntyi, kuinka paperille kirjoittanut henkilö valikoitiin ryhmästä/joukosta jossa maahanmuuttajiakin oli mukana, puhuttiinko toisten päälle, oliko jokin heistä koko ajan päällepäsmärinä/ bossina vai oliko kaikilla yhtäläinen mahdollisuus kertoa omat ideansa vapaasti?
Tämä liittyy erityisesti harkittuun vastavuoroiseen kuuntelemiseen ja tiedon vastaanottamiseen. Harjoittelimme tätä keskustelulappujen kanssa kouulla.
Keskustelimme sitten yhdessä koko ryhmässä, mitä tässä harjoituksessa kukin huomasi tapahtuvan ja mitä voisi itse kukin tehdä toisin? Miä oppia harjoituskeskustelu sinulle ja minullekin opettajana antoi?
Moni kertoikin haluavansa tehdä asioita yhdessä, vuorovaikutteisesti, dialogisesti niin että keskeneräiset ideatkin tuodaan keskusteltaviksi samaan pöytään rohkeasti. He myös huomasivat heitä tarkkailtavan käytettyjen puheenvuorojen suhteen, mutta halusivat kiivaasti saada täydellisen vastauksen kouluttajalle annettavaksi, joten kysyivät kysymyksiä toisiltaan...entä vielä muuta, osaisiko joku sanoa tästä vielä lisää jne.

Oppilasryhmillä oli keskustelun aikana vaihtelevasti erilaisia tunteita esillä;  hymyä, naurua, totisuutta, arkuutta, epävarmuutta ja varmuutta esillä yhteisen keskustelun aikana. Yhdellä ryhmällä 1/7 oli aikatauluttaminen täysin hukassa ja he keskustelivat täydet ½ tuntia ja olivat jatkaneet siitä vielä eteenpäin jos en olisi heidän keskusteluaan lopettanut. Vahvuus vuorovaikutustaitoihin piili mielestäni siinä, että osa ryhmistä olivat avoimen iloisia kohtaamisestaan, ystävällisiä toisilleen ja kiinnostuneita toistensa ideoista, jotka kantoivat asiaa taas uuteen asiayhteyteen.(R.kauppila, Vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot  s. 52-53.)

Ryhmät käyttivät yksittäisen henkilöiden vahvuusalueita hyväkseen ja alkuun monesti kyselivät toisiltaan kuka heistä olisi jo kyseisiä tehtävä-alueita tehnyt ja mitä muuta on tehnyt työkseen? Keskittyminen toiseen ryhmänjäsenen vahvuusalueeseen sai erityisesti kuuntelemiseen ja tiedon vastaanottamisen aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jokainen siis kertoi omia mielipiteitään ja kokemuksiaan ja toiset kuuntelivat.

Pidin ryhmämuotoista keskustelua erittäin tärkeänä, jotta nähdään yhdessä toimimisen tarpeet paremmin. Mitä opetetaan ja harjoitetaan oppilaiden kanssa myöhemmin lisää, puhumista-keskustelutyyppejä, kuuntelutaitoja, oheisviestintää ja niiden lukemista, äänenkäyttöä, yhteistyö-dialogia vai reflektointia.

Omaa pohdintaa mitä opin: uudet henkilöt käyttäytyvät omintakeisesti, ei siis niin kuin olin aavistellut tai kuvitellut heidän roolinsa keskusteluissa. Vilkkaan oloiset; ulospäin suuntautuneista henkilöistä osa olikin varsin hiljaisia ja hiljaisista henkilöistä osa olikin avoin, keskusteleva ja määrätietoinen sanomisissaan.
Itse haluan oppia antamaan ja sitouttamaan oppilaat yhteiseen ryhmätyöhön niin että kaikki olisivat halukkaita antamaan parasta osaamistaan. Motivointia ei nyt tässä tarvittu, koska kaikki olivat halukkaita pääsemän jatkoon. Haluankin saman palavan "tunteen" kokea niiden 2,5 vuotta olevien opiskelijoiden kanssa, jotka ovat n. puolessa välissä/tai yli puolen välin opinnoissaan.